Muutama vuosi sitten kirjoitin pienoismallihevostelusta artikkelin, joka julkaistiin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento -lehdessä. En itse kuulu kerhoon enkä ole mitenkään tuttu tuon koirafiktion kanssa, mitä nyt tahattomasti altistuin sille (fiktiolle) aikoinaan paljonkin, kiitos kavereiden ja eläinpiirtäjien netissä julkaisemien koirasarjakuvien runsauden. Mieluummin luin koirasarjiksia kuin ihmissarjakuvia, koska muutakaan ei suomen kielellä julkaistu. Mutta varsinainen koiraihminen en ole ikinä ollut, enkä käynyt läpi mitään ns. koira(piirtäjä)vaihetta, toisin kuin monet muut.
Tämä on kirjoitettu pääasiassa keväällä 2023, mutta sisältö pätee silti. Olisi lystikkiä jos artikkelin lehdestä lukeneet voisivat nähdä myös tämän, koska nyt on luvassa tarkennusta, ja siis ihmiseltä joka on harrastanut muovieläinten kustomointia vuodesta 2009!
En blogannut tästä lehtihommasta saati siihen liittyvästä teoksesta mitään silloin kun homma oli tuoreempi. Yksi syy saattoivat toki olla sillä hetkellä läpikäydyt tapahtumat IRL, jotka söivät henkistä jaksamista täällä päässä; ja toinen taas se ettei moisia ylipäänsä kantsi julkaista kun ne ovat paperilla ihan tuoreita. Kuitenkin tein tuota artikkelia varten ensimmäisen koirakustomini ikinä. Uusia moisia en ole tehnyt, mutta ajatus on että ehkä kustomoin lisää koiruuksia myöhemmin. Hevoset ovat kuitenkin etusijalla, ja olen myös pitkään yrittänyt aloittaa jotain kissakustomia tai -veistosta, saa nyt nähdä. Koirakustomit olisivat ainakin hyvä syy metsästää jostain koirakirjoja laajalla rotu- ja värikirjolla ja hyvillä värikuvilla, jotta olisi kunnollista referenssimateriaalia. Tekisin kyllä ensisijaisesti sekarotuisia.
Mutta kaikkea sitä ihminen suostuukin tekemään, kun pyydetään, ja asiaankuuluvan lehden pääeläinlaji on jotain muuta kuin ne mitä yleensä piirrän ja mallitan. Olisin toki voinut tehdä esimerkkieläimeksi myös hevosen, mutta minusta koirahörhöille kannattaa esitellä kustomointia eläimellä joka on heille tutumpi tai kiinnostavampi.
Minulla oli tuolloin kyllä koira, Musca. Se lopetettiin keväällä 2022 ja oli ehtinyt täyttää 13 vuotta. Musca oli osaksi bordercollie ja väriltään musta, joten oli aika helppoa päättää minkä Schleichin ostan artikkelin uhriksi ja minkä värinen siitä tulisi. Muotokuvaa en siitä kyllä tehnyt, koska en koe sellaisia omaksi jutukseni, enkä ollut varma miten luppakorvia muotoiltaisi. Kaikki elukat joita yleensä mallaan omaavat jostain syystä tosi ulkonevat ja pystyt korvat... Joten kustomistakin tuli sitten pystykorva. Mikäs siinä.
En tiedä miksi, mutta muotoilin sille yhden tassun kokonaan uusiksi, varmaankin koska halusin testata pystynkö siihen. Järkevä ihminen laittaisi katkaistuun raajantynkään rautalanganpätkän ja massailisi sen päälle, mutta minä lätkin massapalan suoraan tynkään ja toivoin ettei se tippuisi. Eikä tippunutkaan! Tai sitten en vain muista mitään jos tappelinkin sen kanssa. Kiinni se on pysynyt.
Koska yksi tassu oli nyt ilmassa eikä tukenut mallia, tein silkkimassasta pienen lätkän ja kiinnitin sen toiseen etutassuun. Jostain syystä sekin on jopa toiminut, vaikka olisi voinut olla parempikin.
Korvien muotoilu oli yllättävän mukavaa, koska kerrankin oli "oikeutettua" käyttää tekniikkaa jolla tein pitkään korvia hevosmallikustomeilleni: massapallo paikalleen ja siitä sitten varovasti muotoilemaan sellaista suippenevaa kartiota. Se ei yleensä sallinut minun tehdä kaakeilleni selkeitä korvanjuuria - hevosten korvat eivät ole kolmioita! Keksin järkevän tekniikan vasta aika äskettäin, kun kokeilin tekniikkaa jota monet muut ovat aina käyttäneet ja joka ei itselleni toiminut joskus aiemmin. Täytyy sanoa että jos teen aina hevosilleni pörröiset korvakarvat, niin sitä suuremmalla syyllä teen ne myös koiralle, jos korvamalli sellaiset sallii. Tässä ei ole mitään ongelmaa, on ihan peruskauraa.
 |
Hevosenkorva on edestä katsottuna pitkä soikula josta on ikäänkuin leikattu pieni pala pois.
|
Karvojen muotoilu on jostain syystä yksi lempijutuistani, kun kustomoin. Hevosissa ei yleensä ole mitään mihin tarvittaisi suurta karvatekstuuria, ja jouhetkin ovat yhtä pitkää haiventa vain, paitsi hännäntyvessä. Teen hevosilleni turkkitekstuurit yleensä erigessolla (Eri Keeper + gesso -sekoitus), jonka sivelen paikalleen tekemällä lyhyitä, karvankasvun suuntaisia vetoja karhealla siveltimellä. Sen voi siis tehdä vasta kun koni on muutoin massailtu.
Tuolle koiralle sen sijaan piti tehdä ihan kunnon pörhelöt kaulaan, rinnuksille ja säkään, eikä se saanut näyttää littanalta, joten tarvitsin ihan oikeita muotoiluvälineitä siihen. Se ei edes ollut vaikeaa, vaikka vaatikin aika paljon eestaas toistelua, jos muistan oikein. Tässä kohtaa on pakko sanoa, että on todella kätevää elää sellaisen eläimen kanssa jolla on sellainen karva - ja luusto ja lihaskunto - jota aikoo pienoismallittaa, koska jostain syystä se auttaa todella paljon sen saamisessa oikeanlaiseksi.
Hännän tein hyvin kiinni koiran kroppaan, jotta se, no, pysyisi paremmin kiinni. Kuten tein selväksi, en käytä juurikaan rautalankaa mihinkään muuhun kuin originaaleihin (original sculpture, OSC). Tämä on tyhmyyttä ja suosittelen kaikille tulella leikkimistä ja siis kuumentamaan rautalankaa ja pistämään sen muovisen raajan tynkään (tai tynkiin), oli tarkoituksena sitten kiinnittää katkaistu raaja uudelleen tai muotoilla täysin uusi. Pelkästä massasta tehty raaja ei ole kestävä ja voi irrota omia aikojaan, ja voi olla oikeasti vain vaikea muotoilla ja kiinnityskohta hankala häivyttää.
Artikkelista ja koiramallin kustomaatiosta on kulunut sen verran paljon aikaa, etten tietenkään muista kaikkia yksityiskohtia mitä sen tekemiseen meni. Onneksi napsin paljon kuvia prosessista... Niistä oli hyötyä ihan tuon muotoiluosuudenkin ylöskirjaamisessa - kaipa sitten saavutin tavoitteeni eli mätsäsin oman muotoiluni koiran muoviturkkiin sen verran toimivasti, etten pysty valmista mallia katsomalla näkemään mitä kaikkea olen itse siihen lisännyt. Meinaan siis esim. mahakarvaa, tuppaan nimittäin lisäämään hevosillenikin yleensä massaa ja turkkia mahaan. En myöskään hypistele pienoismallejani kun kirjoitan niistä, vaan olen kokonaan kuvien ja tekstitietojen varassa, ynnä tuo koira on majaillut aika pitkään lasin takana muiden (yllättävän runsaiden) muovikoirieni kanssa.
Sivelen kustomeihini aina lakkaa kun massailuosuus on tehty. En tiedä onko tämä mikään yleinen käytäntö, mutta minulla on enkä ole huomannut siitä olevan ikinä mitään haittaa.
Noh, sitten tuli tietenkin maalauksen aika. Halusin koirasta mustan, osin koska Muscakin oli musta. Sen luulisi myös olevan helppo väri, mutta arvatkaa mitä? Ei se ole! Toki jos haluaa niin aina voi maalata mustan eläimen ihan vain, no, parilla kerroksella mustaa akryylimaalia ja se on siinä, mitä nyt yksityiskohtia pitää myös lisätä. Mutta oikeat mustat eläimet eivät useinkaan ole täysin umpimustia, vaan niissä näkyy erilaisia ruskean sävyjä, joskus jopa oljenkeltaista. Lisäksi ainakin koirilla tuppaa kertymään valkoista tai hopeanharmaata karvaa varsinkin naamaan ja etenkin kun ikää tulee. Muscalla niin kävi jo ennen kuin se tuli vanhaksi, joten kehtaan väittää ettei se automaattisesti liity koiran ikään.
Olen huomannut että hevosillakin ikäkeskeistä harmaantumista näkyy vasta kun ikää on todella paljon, ja kissoilla sitä ei näy melkein ikinä ollenkaan. Rotilla taas taitaa näkyä vasta jos ne pystyvät elämään epätavallisen vanhoiksi.
Tuosta syystä laitoin artikkelikoiran pohjaväriksi tummanruskean, jota sitäkin piti ensin ohentaa vähän ja kerrostaa ainakin paristi, että peitti kunnolla eikä tullut siveltimenjälkiä. Niitä nimittäin täytyy välttää.
Huomautan tähän väliin, että maalausaineena olivat akryylimaalit, ja nekin taiteilijalaatuisina. Mitään halpoja ei kannata missään nimessä ostaa edes vaikka olisi aloittelija, koska pienoismallia pitää pystyä käsittelemään ja ruput maalit voivat kuivua tahmaisiksi. Kankaalle maalatessa sillä ei ehkä ole niin paljoa väliä, mitä nyt kalliimmissa väreissä voi olla parempi valonkesto eivätkä pigmentit haalistu ajan myötä.
Voi olla että ohensin myös mustaa aika paljon, ja vetelin sitä tuon ruskean päälle niin että värien rajat toivon mukaan häivyttyisivät. Ruskeuden piti paistaa alta aika hyvin. Vaihekuvissa mustuus näyttää enemmän todella tummalta ruskealta kuin mustalta, joten mistäs sen tietää... On mahdollista maalata musta ilman mustaa.
Naama ja muut pikkuyksityiskohdat maalasin pikkiriikkisellä siveltimellä, ja maali saattoi välillä olla aivan liruksi ohennettua. Niin saan aikaiseksi esimerkiksi sen efektin että vaalea iho paistaa korvakarvojen alta. Käytin samaa tekniikkaa myös mahanalusen maalaamiseen, siellähän se karva vasta harvaa onkin.
Koiran silmien maalaaminen oli outoa, koska ne osoittavat eteenpäin ja olen tottunut maalaamaan silmiä elukoille joiden silmät ovat pään sivuilla ja katsovat eri suuntiin. Varsinkin hevoset voivat näyttää vallan pöljiltä suoraan edestä katsottuna. Rotatkin ehkä, mutta niillä pupillit eivät yleensä juurikaan erotu niin illuusio söpöstä möllötyksestä on taattu. Käytännössä taisin maalata kustomikoiruudelleni kierot silmät, mutta mieluummin niin kuin toistepäin. Haluan lähes aina maalata tai piirtää eläinten silmiin silmävalkuaista, jotta niillä olisi selkeämpi katse.
Muistan unohtaneeni maalata koiralle valkoiset sekakarvat vaiheessa jossa olisi kuulunut, joten kuivamaalasin (dry brushing) ne turkkiin vasta yksityiskohtien jälkeen. Meni se niinkin. Lisäksi vedin tämän kanssa överiksi, koska onhan tuo kuivamaalailu nyt hauskaa kun sillä saa karvatekstuurin esille niin hyvin. Kuivamaalauksessa siveltimessä on yleensä aika vähän ja (lähes) ohentamatonta väriä, eikä sitä edes yritetä survoa joka kohtaan, vaan väriä jää vain uloimmille pinnoille.
Koko työn lakkana oli Vallejon mattalakka. Sitä kannattaa ohentaa vedellä ja maalata se sitten useassa kerroksessa maalin päälle, ja antaa kerrosten kuivua välissä hyvin. Silmät, suu ja kirsu on lakattu kiiltävällä lakalla, mitään valkoisia kiilletäpliä ei tule missään nimessä tehdä. Ei sinullakaan ole silmissäsi sellaisia.
Noh... Kun rakki valmistui ja näytin sen Kavelle, niin tietenkin hän ensiksi luetteli kaikki anatomia- ja rakennevirheet joita siinä näki. En pistä pahaksi, minulla ei ole koirasilmää mutta hän sen sijaan on kasvattaja ja noin muutenkin aika fanaattinen koiraihminen.
En tiedä miksi, mutta tälle tuli nimeksi Neuroosi. Se vain jämähti, ja on myös kuvakansion otsikossa.
Sellainen se on. Yleensä haluan että pienoismallieläimeni näyttävät tekevän tai ajattelevan jotain, ja mikäs muukaan olisi koiralta odotettavaa kuin kytätä jotakuta jolla on kädessä ruokaa? Tosin Musca ei ikinä kerjännyt minulta, koska kerjääminen ei ole jees ja tein sen selväksi, mutta muista ihmisistä ei voi sanoa samaa.
En ole täysin varma tämän skaalasta. Tarvitsisin koiria mittakaavaan 1:9 eli traditional, mutta niitä taitaisi valmistaa vain Breyer? Kaikki muut mitä käsillä on ovat lähes aina leikkaamattomia uroksia ja näyttelyasennossa, mikä ei ole yhtään hyvä minun modelliversumiani ajatellen. En näe nukkejani tyyppeinä jotka näyttelyttäisivät koiriansa, ja sitten taas haluaisin näille mieluiten seropeja puhdasrotuisten sijaan. Ehkä Neuroosi olisi turhan pieni ollakseen realistinen 1:9 -skaalan pikkupystykorva?
Haluan tulevaisuudessa tehdä lisää koirakustomeita, mutta koska olen hevoshullu hevosmallari ja kissaihminen, odotettavaa on että siihen menee ihan tuhottomasti aikaa. Hengityksen pidättäminen sitä odotellessa ei siis ole suotavaa.
