Tämäkin juttu tuli nyt randomisti mieleen. Aiheena on aspergerius ja ihmisten typerät ennakkoluulot, asenteet ja faktana levitetyt valheet.
Se ei ole mikään ajuri, joka ennalta ohjelmoisi ihmisen käytöstä ja tekisi meistä (asseista) täten jonkunmoisia koneita. Ikäänkuin. Osa ns. nenteistä (neurologisesti tyypillinen) ajattelee tätä ajurina. Että kun sillä nyt on se assi -diagnoosi, niin se todennäköisesti tulee käyttäytymään niin ja näin ja suhtautuu asiaan X tällä tavalla näin, sille ei kannata sanoa sitä ja tätä. Voidaan myös olettaa, ettei assi vaan mitenkään voi tajuta olevansa rasittava otus, ehkä oletetaan myös ettei se pysty mitenkään joustamaan ja mukautumaan tai tajua olevansa tympeää seuraa.
Kerron nyt yhden järkyttävän faktan: olen itse assi, joka aina tuppaa unohtamaan diagnoosinsa ongelmakohdissa. Diagnoosi ei estä minulta sitä, että voisin esimerkiksi kommunikoida jonkun kanssa järkevästi, eikä se tee mahdottomaksi rutiinien muuttamista pakon edessä. Se tekee tästä kaikesta vain keskimääräistä vaikeampaa. Jos mahdollista, en muuta rutiineja, mutta joskus on pakko. Niihin tottuu kyllä, usein. Yleensä. Itse päätetty muutos on huomattavasti helpompi kuin sellainen, joka vain lävähtää naamalle odottamatta, jonkun muun toimesta ja ilman neurofriikin psyykkistä varautumista.
Aspergerius ei ole sairaus. Se EI OLE. Jotkut oikeasti luulevat, että on. Ne luulevat sitä esimerkiksi mielisairaudeksi, mikä se ei todellakaan ole. Oireet voivat täsmätä, mutta se ei silti ole sairaus. Jos homma on näin neurologista ja aivoperäistä kuin assioireet ovat, sitä on vähän hankala lähteä "parantamaan". Niinsanottu parantaminen ei välttämättä aiheuta mitään hyvää. (Oma käsitys muuten.) Riippuu toki siitä, mitä sillä parantamisella tarkoitetaan... Laumakäyttäytymisen opettelua, lääkkeitä vai jotain muuta? Sosiaalisuus vain pahentaa.
Jostain olen myös lukenut juttuja, joiden perusteella osa itsensä diagnosoineista asseista olevinaan käyttäisi "diagnoosiaan" tekosyynä jollekin, kuten vaikka typerälle käytökselle. Jos sellaista tapahtuu, niin jaa, se on mahdollista, mutta se ei tee kaikista eikä oikeista asseista automaattisesti ääliöitä, joiden mielestä paperit oikeuttavat olemaan tyhmä ja kyvytön oppimaan ihmisten laumakäyttäytymistä. En miekään tällä ylpeile, saatan vain haluta että ihmiset osaavat ottaa diagnoosin huomioon joissain tilanteissa. Siksi siitä kannattaa joskus kertoa. (Huomautan, että en myöskään vihaa diagnoosiani!)
Jotkut ihmiset myös ajattelevat, että koska tyyppi X käyttäytyy keljusti, se on todennäköisesti assi ja että se käytös johtuisi assiudesta. Kuten sanoin, diagnoosi ei ole mikään oikeutus olla ääliö. Itse melkein toivon, että kanssamölliäiset huomauttaisivat, kun esimerkiksi hölötän jostain asiasta liikaa. Huomaan kyllä aika lujaa, jos ihmisiä ei kiinnosta, enkä viitsi näitä sillä asialla sitten kiusata, se olisi vain typerää. Jotkut myös esittävät kiinnostunutta, ehkä kohteliaisuussyistä, vaikkeivät oikeasti jaksaisi. En oikeasti halua, että ihmiset nyökyttelevät ja sanovat "joo, kyllä" selityksilleni, kun he samaan aikaan antavat kehonkielellä viitteitä kiinnostuksen puutteesta. Ihmisille on kyllä normaalia yrittää miellyttää, mutta ei sekään saa ihan överiksi yltyä. Ei kenenkään ole pakko kuunnella.
Sen sijaan niiden ääliöiden, joita maailma on pullollaan, pitäisi tajuta ottaa korva ja järki näppiin ja prosessoida aivoissaan esimerkiksi tämä tokaisu: "Lopeta, ei tämä planeetta kierrä sinua vaan Aurinkoa..." Ihan riippumatta siitä, onko olemassa diagnoosia vai ei, itse itselle annettu vai virallisiin papereihin painettu.
Blogeissa on tämä etu. Saa jauhaa ja hölöttää miten lystää ilman, että kukaan kokee tulleensa pakotetuksi lukemaan tai kuuntelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoithan vain jos on jotain kunnon asiaa, danke.