Mitä saan pienoismallielämäntavasta?

Tälleen näin, Kavelle kiitos postausideasta.

Sanon suoraan, että varusteiden, massojen ja hankalien kuvausolosuhteiden kanssa ryöjääminen aiheuttaa minulle päänsärkyä, niskajumeja ja silmien tilapäistä ylirasitusta. Suunnittelen yleensä noin muutamaa tuntia tai jopa vuorokautta etukäteen sen, mitä aion tehdä, esimerkiksi jos suunnittelen kuvaavani jotkut mallit tai varusteet digijärkkärillä. Vastaavasti myös kustomointia pitää suunnitella PALJON ennen sen suorittamista. En voi tehdä niin, että päätän kesken kaiken ruveta johonkin.  Älyttömän stressaavaa kyllä, kaikkiaan.

Ovatkohan "hyvät" kuvat niskajumin arvoisia?

Kaikessa on puolensa ja kääntöpuolensa. Yksi suuri syy siihen, miksi teen tätä, ovat siitä saatavat järkyttävän kokoiset hyödyt ja oikeat mielihyväntunteet. Olen vain pienoismallihullu, tulen onnelliseksi jos ympärilläni on minikräsää jota saa räpeltää ja kuvata ja tehdä. Varusteiden tekeminen on konkreettinen tapa tehdä itselle selväksi, että on saanut jotain järkevää aikaan eikä vain tappanut aikaansa.

Viimeaikoina olen potkinut itseäni työhuoneen puolelle tekemään edes jotain pientä valmiiksi tai eteenpäin edes pari kertaa viikossa. Syy tähän on se, että pääni hajoaa ilman käsitöitä. Lenkillä käymisestä tulee samanlainen olo, mutta työhuoneen kautta saan sen ilman suihkussakäyntipakkoa (vihaan hikeä ja likaisuuden tunnetta, enkä ole mikään hissukseen laamija kun lenkkeilen).

Ei välttämättä heti uskoisi, että ihmisen henkinen hyvinvointi voi osittain riippua siitä, paljonko se käyttää aikaansa pienoismallien kanssa. Jos joku tätä kyseenalaistaa, voin kuitata sanomalla, että on niitä paljon huonompiakin harrastuksia (kuten se että joillakin ikäisilläni on tapana remuta alkoholin kanssa joka viikonloppu).

Pienoismallien tekeminen on toki myös yksi tapa toteuttaa itseään, olla luova ja kehittää sormiaan ja aivojaan. Aivojaan? No minusta ainakin tuntuu, että kun joudun käyttämään päänuppiani johonkin mitättömän kokoiseen asiaan (vaikka siihen Schleich -riimun solkeen), voin hyvällä omallatunnolla ottaa löysemmin seuraavana päivänä (tai yönä). Ajantajukin lähtee herkästi, koska jo yksiin suitsiin saa tilanteesta riippuen uppoamaan kourallisen tunteja. Ja miut tuntien niitä suitsia ei voi mitenkään jättää kesken, vaan ne tulee saada valmiiksi saman tien. Jotkut tosiaan suostuvat käytämään saman ajan vaikka juuri terveytensä pilaamiseen, mitä meikäläinen ei alkuunkaan käsitä.

Se tuntuu vaan ihanalta, kun tietää saaneensa jotain älykästä aikaiseksi kulutettuaan siihen monta tuntia.

Mutta sitten kun liiman katku on haihtunut, nukuttu 12 tuntia putkeen, juotu teetä ja mätetty leipuskaa, ehkä käyty lenkilläkin (koiran kanssa, luulitteko että menen ulos ilman?), on kiva taas mennä sinne työhuoneeseen. Jostakin syystä tekee heti mieli sovittaa varustetta jollekin tai hypistellä sitä hevosmallia. Samalla löytyvät heti ensiksi ne 4976376 virhettä jotka ovat jääneet sivu silmän sitä työstäessä...

Löysin taas uuden villityksen. Ihan vaan siksi, koska jos johonkin ei ole varaa, se täytyy sitten tehdä itse.

Kai se oleellinen tuli siinä ilmi. Paitsi että toteutan pentuaikojen unelmiani, ruokin myös aivojani ja omaa psyykkistä terveyttäni pienoismalleilla. Käytän aivojani muutenkin paljon; kirjoitan, piirrän, valokuvaan ja yksinkertaisesti ajattelen vaan todella paljon - niin paljon, että toisinaan tuntuu hullulta ja mietin, olenko edes olemassa. Sen takia kannattaa välillä tehdä vastapainoksi jotain erittäin konkreettistakin. 

Tuo kysymys itsessään ei ole helppo, mutta tämän tekstin tekeminen kyllä oli aika iisiä... Varmaan siksi, koska olen pohtinut tätä käsityömielihyväjuttua jo monta kertaa aiemminkin.